Onko palveluiden ostaminen oikeasti niin vaikeaa?

Tehdäänkö me hevosihmiset palveluiden ostamisesta rakettitiedettä vai mitä? Osaajia ja tietäjiä on ollut kautta aikojen. Tänä päivänä informaatiota ja osaajia tuntuu olevan kaikkialla ja yhtälailla jokainen on omalla osaamisalueellaan ammattilainen. Ja kun hevosenomistajaa tulee vastaan toinen ammattilainen, hänen näkemyksensä saattaa olla täysin päinvastainen? Eikös sen hevosenomistajan pitäisi itse tietää mikä on hänen hevosensa parhaaksi? Ja miten tämän kaikki sotkee palettia hevosalanyrittäjien keskuudessa, puhumattakaan niistä hevosista….

Minna: Me ei haluta ottaa itse vastuuta oikein mistään ja kyllä tämä on ihan yhteiskunnallinen ongelma, mutta korostuu vielä näin hevospiireistä. Aina löytyy joku joka tietää paremmin ja on kokeneempi ja se, joka ei vielä omassa osaamisvaiheessaan tiennyt olikin väärässä. Ja sen sijaan, että me voitaisiin oppia jotakin sen sijaan, että me arvosteltaisiin niin kovin. Saako siis ammattilainen erehtyä ja olla väärässä?

Maria: pakkohan se on selviytyä. Suurimpia kysymyksiä on kuitenkin se, että kenen pitää olla oikeassa ja kenen pitää tietää? Kenen vastuulla on se, menikö kengitys oikein, sopiko satula tai hoitiko eläinlääkäri hyvin? Kyllä se on se hevosenomistaja jolla on vastuu siitä arvioinnista, että onko hevoseni hoidettu hyvin.

Minna: Olen samaa mieltä, tämä ristiriita tulee siinä, jos vaikka menet x-kauppaan, ja ostat lauantaimakkaraa – tosin, jos olet valveutunut ihminen, et tee sitä – mutta jos sä kuitenkin ostat sitä, tuskin kysyt että minkä firman valmistamaa tämä on? Menet sitten himaan ja laitat sitä leivälle ja huomaat, ettei se ollut yhtä hyvää kuin sen yhden toisen firman valmistama, joten painutko markettiin raivoamaan että makkaraa oli …..stä tai kirjoitatko siitä nettiin? Joku ehkä tekee näin, mutta itse äänestän jaloillani, enkä vaan osta enää sitä makkaraa. Ja tässä on kyse mielipiteestä, eli joku toinen ostaa edelleen just sitä mun inhoamaa makkaraa ja pitää sitä maailman parhaana.

Maria: tai sitten toisin päin, että luotan täydellisesti siihen kauppiaaseen ja uskon että sen myymä tuote x on sikamaisen hyvää ja kaikki muutkin ostaa, vaikken edes tiedä (eikä tiedä kauppiaskaan) mitä siinä edes on. Mitäs tässä nyt haetaan takaa, on esim. se, että ihmiset saattavat ostaa satuloita tai kuolaimia muotivillityksenä, tietämättä todellisuudessa lainkaan sopiiko se hänen hevoselleen ja heidän käyttötarkoitukseensa. Mikä määrittelee sen, että sopiiko se? Ei tarvitse olla superexpertti nähdäkseen että täyttyykö tietyt edellytykset, jotta siitä ei ainakaan ole haittaa hevoselle ja ratsastajalle. Musta välillä tuntuu siltä että ihmiset ei edes halua tietää ja ottaa selvää. Sitä pidetään jotenkin niin vaikeana asiana, jota se ei kuitenkaan ole. Jos puhutaan vaikka kengityksestä, niin muutamaa kirjaa lukemalla ja pitkän linjan ammattilaisen työtä katsoneena oppii varmasti näkemään onko hänen hevosensa vuolu tai kengitys tehty edes suunnilleen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Pelottavaa tässä on se, että eri alojen ammattilaisiin luotetaan ihan sokeasti, kyseenalaistamatta ja sitten kun tulee se hetki, että jostain syystä on tarve vaihtaa ammattilaista. Tämä uusi ehkä pahimmillaan haukkuu sen edellisen ammattilaisen pataluhaksi, ja sitten otetaan taas ihan kritiikittä vastaan se kaikki arvostelu. Se on ihan absurdia. Ikävä kyllä, hevosen omistajan tehtävä on olla se, joka arvioi sitä ammattilaisen sopivuutta itselleen ja hevoselleen.

Minna: Hevosen kannalta tämä ei ole hassua eikä hauskaa, mutta on pakko ihmetellä kun kuulee että:” se ja se satulakauppias myi minulle vinoon istutun satulan? Huomasin sen vasta kun mun valmentaja tuli kuukauden päästä käymään.” Miksi sä ostit sen ilman valmentajaa, jos et osannut itse sitä tarkastaa? Voitko syyttää myyjää, kun sulla on ollut kuitenkin mahdollisuus tutustua tuotteeseen.

Tänä päivänä tuntuu siltä, että etenkin kun en enää tänä päivänä niin aktiivisesti myy palveluita hevosalalla kuin aiemmin, mutta vierestä seuraan omien oppilaideni uraa, niin valittajia näyttää löytyvän - oli se palvelu sitten tallipaikka, ratsutus, ratsastuskoulu tms. Miksi sitä reklamaatiota ei tehdä heti kun virhe tai vastaava tyytymättömyys havaitaan? Ei, vaan aloitetaan samaan aikaan nettiparjaaminen ja selän takana puhuminen ja pahimmillaan JATKETAAN SEN palvelun ostoa!!! Hypoteesina, jos ostan 10 kerran kortin ratsastuskouluun jossa mainostetaan heA –tason hevosia ja otetusta. Jos mä käyn kaksi kertaa siellä ja huomaan etten pidä siitä, miksi mä jatkaisin sen saman palvelun käyttöä ja narisin kaikkialla muualla, paitsi siellä, missä se palvelu on? Ihan sama kuin jatkaisin mielestäni epäpätevän kengittäjän käyttämistä tai ostaisin huonoa heinää sieltä, mistä ostin viimeksikin ja haukkuisin sitä muualla. Jos ei ole tyytyväinen, miksei avata sitä suuta? Ja miten ihmeessä hevosihmisillä on niin helkutin hyvä muisti, jos se koskee pettymystä? Siitä huonosta ratsastusleiristä tai -tunnista maristaan vielä vuosia myöhemmin???

Maria: Ehkä osittain siksi, että saattaa olla osa meidän suomalaista kulttuuria, johon liittyy sellainen auktoriteetin pelko, ettei uskalleta sanoa ääneen, että onkohan tämä ihan ok, ja meneekö tämä ihan ok. Mutta sitten tässä on myös tämä puoli, että myös se, että missä vaiheessa se palveluin tuottajan vastuu loppuu? Hevosen myyjä ei voi olla vastuussa hevosen käytöksestä kuukauden kuluttua, kun se on myyty, hevosen kouluttaja ei voi vastata siitä miten hevonen käyttäytyy muualla ja muiden ihmisten käsissä, ELLEI kaikki nämä hevosta käsittelevät ihmiset ole opetelleet, että miten juuri tätä hevosta tulisi käsitellä. Eihän se hevonen mikään kone ole???? Sillä on kuitenkin oma persoonallinen suhde jokaiseen sitä käsittelevään ihmiseen. Enhän minäkään ole sama Maria sinun kanssa kuin äitini kanssa, vaikka molemmat olettekin minulle rakkaita ihmisiä. Sä olet mun hyvä ystävä ja äiti on äiti. Ja molempien kanssa on hyvä, mutta ihan erilainen suhde!

Minna: Kyllä, tuo oli hyvä esimerkki. Ihan samalla tavalla sen kengittäjän suhde on erilainen tai eläinlääkärin, tallimestarin tai hevosen omistajan suhde. Ja niinhän sen pitääkin olla! Kenen tahansa ”randomihmisen” suhde hevoseen on ihan erilainen kuin omistajan. Tai niin sen pitäisi olla, mutta ei se hevonen edelleenkään tiedä kuka sen omistaa. Omistajuus vaan antaa vastuu jollekulle. Ja lähtökohtaisesti tämä ihminen on se, joka haluaa sille hevoselle hyvää ja hänen tehtävänsä on pitää huolta hevosen parhaasta.

Hevosen omistaja on siis lopulta vastuussa a. Hevosesta b. Itsestään ja c. Kaikista ostamistaan palveluista, jos ei pidä jostakin tai jokin ei vaan sovi, asioille pitää tehdä jotakin.

Maria: juu, ja silloin kun on sen aika! Ei kuukauden päästä eikä puskaradiossa vaan suoraan sille palveluntarjoajalle!

Minna: Mä näen että ongelma syntyy siitä, että ihmiset eivät halua eivätkä uskalla kohdata toista ihmistä eikä omia pettymyksiään, siksi on helpompi purkaa sitä omaa turhautumistaan kaikkialla muualla, paitsi siellä missä ja ketä se asia koskettaa. Ja ehkä siihen saattaa liittyä myös häpeä omaa virhearviota kohtaan, niin helpompi etsiä syyllistä muualta?

Maria: Vaikka se saattaa olla joskus ehkä terapeuttistakin, se nimettömänä huutaminen, ja vaikka se olisi aiheellistakin, siinä on omat vaaransa, etenkin jos se on aiheetonta. Helposti myös suurenneltua, ja lopulta se pahimmiltaan vahingoittaa yrittäjän työtä. Eikä sekään ole vähäistä että sillä pahoittaa toisen mielen. Lievennykseksi täytyy sanoa, että taannoin me väännettiin siitä, että olisiko hevosajokortti aiheellinen ja tästä voisi vetää aasinsillan siihen, että kyllä, ehkä se pitäisi olla. Voisiko se viidakolta tuntuva palveluiden käyttö ja tarjonta johtua siitä, että hevosenomistajien vähäinen perusosaaminen ja tietämättömyys johtaa heidät harmillisiin tilanteisiin.

Osallistu keskusteluun!!!